Vuoden tärkein yritysvastuun puheenvuoro 

Paavo Teittisen huikea ja vaikuttava teos Pitkä vuoro (Gummerus) voitti eilen tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. 

Kyseessä on vuoden tärkein puheenvuoro kotimaisessa yritysvastuukeskustelussa. 

Teittinen kuvaa palkitussa kirjassaan, miten ihmiskaupan ja ulkomaalaisten työntekijöiden hyväksikäytön on annettu juurtua Suomeen. Aihe ei ole hänelle uusi. Olet todennäköisesti lukenut hänen juttujaan Helsingin Sanomista, esimerkiksi niitä, jotka käsittelevät nepalilaisten ravintoloiden työntekijöiden oloja.  

Vaikka Teittinen ja monet muut ovat tuoneet ulkomaalaisten työntekijöiden riistoa esiin aiemminkin, kirjasta hahmottuva kokonaiskuva oli järkytys – siitäkin huolimatta, että olen työskennellyt samojen ilmiöiden parissa pitkään Suomessa ja ulkomailla.  

Jokainen uutisia seuraava tietää jo, että esimerkiksi ravintoloissa, siivousalalla, maataloudessa ja marjanpoiminnassa on paljastunut vakavaa ja systemaattista ulkomaalaisten työntekijöiden hyväksikäyttöä.  

Teittisen kirja osoittaa, että vaikka monet rikolliset käytännöt ovat olleet kaikkien nähtävillä, yhteiskunta ei ole juurikaan puuttunut niihin: Media on nostanut säännöllisesti epäkohtia esiin, mutta tästä huolimatta poliitikot ovat säätäneet lakeja, jotka kasvattavat ihmiskaupan riskiä Suomessa. Esimerkiksi vuonna 2021 säädetty marjalaki sallii ulkomaisen työvoiman käytön luonnonmarjojen poiminnassa ilman työsuhdetta ja selkeitä työnantajavelvoitteita. Lisäksi poliisi on jättänyt ihmiskauppaepäilyjä tutkimatta, vaikka epäilty uhri olisi itse hakenut poliisilta apua. Syyttäjät eivät ole vieneet tutkittuja tapauksia oikeuteen asti. Viranomaisilta apua hakeneita ihmiskaupan uhreja on käännytetty maasta ja käytännössä palautettu samoille ihmiskauppiaille, joita he ovat yrittäneet paeta.  

Itse asiassa suurin muutos viime vuosina on ollut se, että samat ongelmat ovat levinneet yhä uusille toimialoille.    

Luonnonmarja-alalla tuomioita ihmiskaupasta  

Julkisen vallan lisäksi myös yritysmaailman rakenteet ja käytännöt ovat ylläpitäneet hyväksikäyttöä. Yritykset ovat ostaneet ja myyneet ihmiskaupalla halpuutettuja tuotteita riskeistä ja ongelmista tietoisina. Halvat hinnat ovat kelvanneet myös kuluttajille.  

Itse tunnen parhaiten kotimaisten luonnonmarjojen poimintaan liittyviä ongelmia, joita Reilu kauppa on pyrkinyt viime aikoina ratkomaan. Ala poikkeaa muista riskialoista siinä, että poliisi on tutkinut epäilyjä oma-aloitteisemmin, syytteitä on nostettu ja oikeus on jo langettanut ihmiskaupasta ehdottomia vankeustuomioita.     

Teittinen toteaa, että vaikka viranomaiset ovat tarttuneet luonnonmarja-alan epäkohtiin aktiivisemmin, yritysten toimitusketjuissa tilanne on edelleen sama kuin muillakin riskialoilla: ”Suomalaiset yritykset puhuvat mieluusti siitä, miten hienoihin yritysvastuujulistuksiin ne ovat sitoutuneet ja miten ihmisoikeuksia valvotaan alihankintaketjuissa globaalissa etelässä. Mutta kun kauppajätit voisivat vaikuttaa siihen, että niiden hyllyistä saa reilun kaupan mustikkaa tai riistovapaata kotimaista mansikkaa, omenaa tai kurkkua, ne lähinnä levittelevät käsiään.”   

Näin ei tarvitsisi olla. Reilu kauppa on riippumattomana, toimitusketjun ulkopuolisena toimijana tuonut luonnonmarja-alalle omat vastuullisuusvaatimuksensa ja valvonnan.  

Vaihtoehto on ollut kohta vuoden tarjolla kaikille kriteerit täyttäville yrityksille. Moni median edustaja – myös Teittinen – on kysynyt minulta moneen otteeseen, milloin Reilun kaupan marjat tulevat kauppoihin.  

Myös keskusteluissa, joita olen käynyt marja-alaa tutkineiden KRP:n poliisien, ministeriöiden virkahenkilöiden, uhreja tukevien järjestöjen ja ammattiliittojen kanssa, on toistuvasti noussut esiin, että luonnonmarja-ala kaipaa kipeästi Reilun kaupan kaltaista, ulkopuolista tahoa marjanpoimijoiden turvaksi.  

Olen vastannut kyselijöille jo pari vuotta, että keskustelut yritysten kanssa ovat toistaiseksi kesken. Nyt ne alkavat olla ohi, ja pallo on yrityksillä, jotka käyvät ulkomaalaisten poimijoiden keräämillä luonnonmarjoilla kauppaa.

Tilanne on siis tämä: 

Ongelmat ovat tiedossa, ja ratkaisu on tarjolla.  

Ja meitä on monia, jotka pidätämme nyt hengitystämme odottaessamme, mitä seuraavaksi tapahtuu – vai tapahtuuko mitään? 

Työsuhteisuus on hyvä asia, mutta ei vielä ratkaisu  

Kiitos Suomen ulkoministeriön viisumipäätösten, yksi myönteinen muutos marja-alalle on saatu. Thaimaalaisia poimijoita ei saa enää tuoda Suomeen vanhan marjalain mukaisesti ”turisteina” ilman työsuhdetta ja sen tuomaa turvaa. Tosin poliisin mukaan Suomen metsissä on silti ollut viime kesänä ainakin pieni määrä nepalilaisia ja srilankalaisia marjanpoimijoita ilman työsuhdetta.  

Työsuhteen tuomat velvoitteet eivät muuta isoa kuvaa: marja-alan ihmiskauppa- ja hyväksikäyttöriskit ovat edelleen suuria. Kun ulkoministeriö muutti omia viisumikäytäntöjään, se korosti, että kyse ei ole yhdestä tai kahdesta kyseenalaisella tavalla toimivasta yrityksestä, vaan ongelmat ovat rakenteellisia ja läpäisevät koko alan. 

Tällä hetkellä yksi alan suurimmista ongelmista on lentoliput. Luonnonmarjojen poimijoiden on edelleen maksettava lentolippunsa Suomeen itse. YK:n työjärjestö ILOn ja jopa yritysten omien vastuullisuuslinjausten mukaan siirtotyöläisten lennot ovat rekrytointikustannus, joka kuuluu työnantajan vastuulle.  

Kun poimijat maksavat lentonsa velkarahalla, he lyhentävät ison osan poimintakaudesta työmatkasta syntynyttä velkaa. Tästä syntyvä riippuvuussuhde luo marjayritykselle ihmiskauppariskin siinäkin tapauksessa, ettei yritys pyri tietoisesti sitä harjoittamaan.   

Ensi vuoden poimintakausi kertoo paljon siitä, mihin suuntaan luonnonmarja-ala on menossa. Löytyykö kaupoista Reilun kaupan mustikoita, tai tuleeko alalle jokin muu riippumaton kolmannen osapuolen vastuullisuussertifiointi?  

Paavo Teittinen päätyy Pitkässä vuorossa  siihen, että mikään ei tule muuttumaan. Hänen pessimisminsä on perusteltua. Se pohjaa mykistävään määrään systemaattista hyväksikäyttöä, joka vain jatkuu ja jatkuu ja laajenee yhä uusille toimialoille, vaikka ongelmat ovat kaikkien tiedossa.   

Itse valitsen silti optimismin.   

En suostu uskomaan sitä, että suomalaisyritykset eivät pystyisi tai haluaisi noudattaa samoja perustason vaatimuksia, jotka ovat itsestäänselvyyksiä kausityövoimaa palkkaavalle Reilun kaupan kahviosuuskunnalle esimerkiksi Keniassa tai Etiopiassa.